Ympäristövaliokunnan puheenjohtaja möläytti: "En jaksa uskoa, että joku juuri nimenomainen alue on tärkeä."

Kaivosyhtiöt saavat Suomessa tehdä varauksia kansallispuistoihin ja luonnonsuojelualueille. Vaikka onkin melko epätodennäköistä, että keskellä kansallispuistoa alettaisiin todella rakentaa mitään kaivosta, pelkkä ajatuksen mahdollisuus on pöyristyttävä. 

Mutta vielä pöyristyttävämpää oli Ympäristövaliokunnan puheenjohtajan, Hannu Hoskosen (Kesk.) möläytys Maaseudun Tulevaisuuden aihetta käsittelevässä artikkelissa muutama päivä sitten. Hän sanoo, ettei luonnonsuojelualueita tule lähtökohtaisesti rajata malminetsinnän ja kaivostoiminan ulkopuolelle, mikäli ekologinen tuho voidaan kompensoida toisella alueella. Lisäksi hän toteaa: "En jaksa uskoa, että joku juuri nimenomainen alue on tärkeä. Jos nyt joku linnunpesä tuhoutuu, se lintu löytää pesän kyllä jostain muualta."

Minäpä kerron herra Hoskoselle pari asiaa (käsittämätöntä, että tavan rivikansalaisen pitää tämä tehdä).

Ensinnäkään tämä asia ei ole sinun eikä kenenkään uskon tai jaksamisen varassa.

Toisekseen. Ekologinen kompensaatio on ajatuksena kaunis ja kyllä, parempi kuin ei mitään. Se ei kuitenkaan aina toimi toivotulla tavalla, ei etenkään maassa, jossa niin eläin- kuin kasvilajienkin elinympäristöt on onnistuneesti pääosin tuhottu (siis käytämmössä luonnontilaiset metsät ja suot, jotka ovat suomalaisen luonnon monimuotoisuuden selkäranka). Kompensaation ongelma onkin siinä, että kaikki lajit eivät ole sopeutuneet elämään kaikilla alueilla, ja vaikka olisivatkin, Suomessa on melko lahjakkaasti onnistuttu tyrmäämään lajien leviäminen toisille elinkelpoisille seuduille. Ihan vain sillä, ettei niitä yksinkertaisesti ole. 

Otetaan esimerkiksi kosteikkot, nuo avarat ja karut maisemat, joiden ikiaikaisuus ja herkkyys iskeytyy tajuntaan, kun kuvittelemme tämän perisuomalaisen kansallismaiseman lähes missä tahansa kansallispuistossamme. Soiden vesitaloussysteemi on lähes aina yksilöllinen. Se vaikuttaa merkittävästi siellä viihtyvien kasvien ja eläinten kirjoon. Kun on suo, jolla on herkkä ja niille sijoilleen sopeutunut lajisto, ja joka sitten valjastetaan vaikkapa kaivosteollisuuden käyttöön, kompensaatiosuojelu jossain ihan toisessa paikassa ei välttämättä auta pätkääkään lajeja selviytymään. Näitä kyseisiä lajeja ei joko ole tällä kompensaatiosuolla, mutta kaikki lajit eivät myöskään vain löydä elinympäristöä jostain muualta.

Elinympäristöjen tuhoutuminen ja pirstoutuminen on suomalaisen luonnon ongelma. Vaikka lajilla olisi siivet ja jalat tai se kasvin siemen muhisi linnun suolistossa odottaen juurtumista hedelmälliseen maaperään ja miellyttävään mikroilmastoon, uusia, juuri sopivia elinpiirejä on hankala tai suorastaan mahdottomuus löytää. Meillä ei ole riittävästi soita, johon muuttaa; meillä ei ole luonnontilaisia metsiä, joihin siirtyä eikä meillä ole turvallisia käytäviä näiden tilkkujen välillä.

Jäin pohtimaan, onko herra Hoskosella minkäänlaista käsitystä suomalaisen luonnon ekologiasta ja tilasta, kun hän täräyttelee tällaisia järjettömyyksiä Suomen yhden suosituimman päivälehden haastattelussa, ja millä kompetenssilla hän on päätynyt Ympäristövaliokunnan puheenjohtajaksi.

Isosuo, Puurijärven ja Isosuon kansallispuisto, Kokemäki